Karl Dönitz
Karl Dönitz
Dönitzin tapaus muodostui yhdeksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista. Dönitz ei ollut mukana Brittien sotarikollislistalla ja joutui Nürnbergiin syytetyksi vasta monien koukeroiden ja sattumien vuoksi. Hitler oli juuri ennen kuolemaansa nimennyt Dönitzin yhdeksi seuraajakseen. Amerikkalaiset kokivat, että hän kuuluu sotarikoslistalle perustuen merivoimille annettuun käskyyn, joka koski haaksirikkoutuneiden tappamista. Britit vastustivat päätöstä syyttää Dönitziä kuitenkin pitkään, koska heidän mielestään Saksan merivoimat olivat kaikenkaikkiaan sotineet siistiä sotaa. Epäröimiseen oli epäilemättä syynä myös se, etteivät britit halunneet yleiseen tietoon omia merisodassa suorittamiaan rikoksia. Englantilaiset joutuivat kuitenkin taipumaan ranskalaisten ja neuvostoliittolaisten omaksuessa amerikkalaisten asenteen.
Dönitziä syytettiin kohdista 1. Salaliitto aggressiivisen sodan luomiseksi, 2. Rikokset rauhaa vastaan ja
3. Sotarikokset.
Vakavin syytös Döniziä vastaan koski siis käskyä, jonka mukaan siviilialuksien haaksirikkoutuneet oli surmattava. Englannissa sotavankeudessa olleet sukellusveneiden päälliköt vannoivat, etteivät olleet saaneet tälläistä käskyä. Vain yhdessä tapauksessa sodan aikana saksalainen sukellusvene oli ampunut haaksirikkoisia. Liittoutuneet olivat tehneet vastaavaa saksalaisille haaksirikkoisille sekä Pohjanmerellä että Välimerellä.
Sodan alussa saksalaiset sukellusveneet olivat auttaneet haaksirikkoisia antamalla elintarvikkeita ja tuomalla pelastuslauttoja heidän läheisyyteensä. Laconian upotus muutti tilanteen (saksalaiset pelastivat yli 1200 vihollisen haaksirikkoutunutta ja operaation aikana amerikkalaiset alkoivat pommittaa apuatarjoavia sukellusveneitä) ja pelastustyöt kiellettiin.
Valallisista lausunnoista ja sotapäiväkirjoista kävi ilmi, että vuonna 1942 Hitler oli ehdottanut Dönizille ja Räderille vihollisten pelastusveneiden tuhoamista. Dönitz oli selittänyt tämän olevan vastoin merisodan moraalia ja pysyi samalla kannalla koko sodan ajan. Dönitz näyttäytyi tuomareille epäsympaattisena, kylmänä ja fanaattisena. Hänen vastustuksensa siviilien surmaamista kohtaan ei selvästikään johtunut humanitaarisista syistä, vaan oli enemmän periaatekysymys. Pääkysymykseksi nousi se oliko Dönitz itse syyllinen aggressiiviseen sodankäyntiin.
Sotarikos syyte liittyi merisodan jatkuessa annettujen hyökkäyskäskyjen tiukentamiseen. Puolustusasianajaja vetosi liittoutuneiden suorittamaan kauppalaivojen aseistukseen, joka oli siis laajentanut sodan koskemaan siviilialuksia. Liittoutuneet olivat samoin upottaneet tahallisesti saksalaisia siviilialuksia. Ristikuulustelussa syyttäjä toi esille raskauttavia asianhaaroja. Tämä koski orjatyövoiman käyttöä välillä 1/1943-6/1943. Dönitz oli ehdottanut, että 12000 keskitysleirivankia käytettäisiin töissä laivaveistämöillä.
Tuomio
Venäläiset tuomarit olivat valmiita pitämään Dönitziä syyllisenä kaikkiin kolmeen kohtaan. Ranskalaiset epäröivät näkemyksissään. Amerikkalaisista Parker piti Dönitzin laivojenupotuspolitiikkaa raskauttavana. Parker väitti Dönitzin sukellusveneiden "tuhonneen Lontoon sopimuksen". Ironista kyllä tässä hän ignoroi sen, että Japani oli noudattanut sopimusta kun taas Englanti ja USA olivat sitä rikkoneet itse. Englantilaiset halusivat tuomita Dönitzin syylliseksi kohtiin kaksi ja kolme. Amerikkalaisista Biddle sanoi suoraan "Saksalaiset sotivat paljon siistimpää merisotaa kuin me.". Oli selvää, ettei helppoa ratkaisua löytyisi tuomaristosta. Varsinkin amerikkalaiset tuomarit pysyivät neuvotteluissa keskenään vastakkaisilla linjoilla.
Lopullisessa tuomiossa Dönitz tuomittiin syyttömäksi kohtaan yksi ja syylliseksi kohtiin kaksi ja kolme.
Tuomioistuimen päätöksessä ilmoitettiin ettei tuomio aiheudu sukellussotaa koskevien kansainvälisten määräysten rikkomisesta. Tuomittavana pidettiin sitä, että Dönitz oli ollut tietoinen komennosta, joka ei kuulunut merisodan piiriin sekä siitä, että keskitysleirivankeja käytettiin töissä laivaveistämöillä. Hänet tuomittiin vankeuteen kymmeneksi vuodeksi.
Dönitzin tapaus muodostui yhdeksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista. Dönitz ei ollut mukana Brittien sotarikollislistalla ja joutui Nürnbergiin syytetyksi vasta monien koukeroiden ja sattumien vuoksi. Hitler oli juuri ennen kuolemaansa nimennyt Dönitzin yhdeksi seuraajakseen. Amerikkalaiset kokivat, että hän kuuluu sotarikoslistalle perustuen merivoimille annettuun käskyyn, joka koski haaksirikkoutuneiden tappamista. Britit vastustivat päätöstä syyttää Dönitziä kuitenkin pitkään, koska heidän mielestään Saksan merivoimat olivat kaikenkaikkiaan sotineet siistiä sotaa. Epäröimiseen oli epäilemättä syynä myös se, etteivät britit halunneet yleiseen tietoon omia merisodassa suorittamiaan rikoksia. Englantilaiset joutuivat kuitenkin taipumaan ranskalaisten ja neuvostoliittolaisten omaksuessa amerikkalaisten asenteen.
Dönitziä syytettiin kohdista 1. Salaliitto aggressiivisen sodan luomiseksi, 2. Rikokset rauhaa vastaan ja
3. Sotarikokset.
Vakavin syytös Döniziä vastaan koski siis käskyä, jonka mukaan siviilialuksien haaksirikkoutuneet oli surmattava. Englannissa sotavankeudessa olleet sukellusveneiden päälliköt vannoivat, etteivät olleet saaneet tälläistä käskyä. Vain yhdessä tapauksessa sodan aikana saksalainen sukellusvene oli ampunut haaksirikkoisia. Liittoutuneet olivat tehneet vastaavaa saksalaisille haaksirikkoisille sekä Pohjanmerellä että Välimerellä.
Sodan alussa saksalaiset sukellusveneet olivat auttaneet haaksirikkoisia antamalla elintarvikkeita ja tuomalla pelastuslauttoja heidän läheisyyteensä. Laconian upotus muutti tilanteen (saksalaiset pelastivat yli 1200 vihollisen haaksirikkoutunutta ja operaation aikana amerikkalaiset alkoivat pommittaa apuatarjoavia sukellusveneitä) ja pelastustyöt kiellettiin.
Valallisista lausunnoista ja sotapäiväkirjoista kävi ilmi, että vuonna 1942 Hitler oli ehdottanut Dönizille ja Räderille vihollisten pelastusveneiden tuhoamista. Dönitz oli selittänyt tämän olevan vastoin merisodan moraalia ja pysyi samalla kannalla koko sodan ajan. Dönitz näyttäytyi tuomareille epäsympaattisena, kylmänä ja fanaattisena. Hänen vastustuksensa siviilien surmaamista kohtaan ei selvästikään johtunut humanitaarisista syistä, vaan oli enemmän periaatekysymys. Pääkysymykseksi nousi se oliko Dönitz itse syyllinen aggressiiviseen sodankäyntiin.
Sotarikos syyte liittyi merisodan jatkuessa annettujen hyökkäyskäskyjen tiukentamiseen. Puolustusasianajaja vetosi liittoutuneiden suorittamaan kauppalaivojen aseistukseen, joka oli siis laajentanut sodan koskemaan siviilialuksia. Liittoutuneet olivat samoin upottaneet tahallisesti saksalaisia siviilialuksia. Ristikuulustelussa syyttäjä toi esille raskauttavia asianhaaroja. Tämä koski orjatyövoiman käyttöä välillä 1/1943-6/1943. Dönitz oli ehdottanut, että 12000 keskitysleirivankia käytettäisiin töissä laivaveistämöillä.
Tuomio
Venäläiset tuomarit olivat valmiita pitämään Dönitziä syyllisenä kaikkiin kolmeen kohtaan. Ranskalaiset epäröivät näkemyksissään. Amerikkalaisista Parker piti Dönitzin laivojenupotuspolitiikkaa raskauttavana. Parker väitti Dönitzin sukellusveneiden "tuhonneen Lontoon sopimuksen". Ironista kyllä tässä hän ignoroi sen, että Japani oli noudattanut sopimusta kun taas Englanti ja USA olivat sitä rikkoneet itse. Englantilaiset halusivat tuomita Dönitzin syylliseksi kohtiin kaksi ja kolme. Amerikkalaisista Biddle sanoi suoraan "Saksalaiset sotivat paljon siistimpää merisotaa kuin me.". Oli selvää, ettei helppoa ratkaisua löytyisi tuomaristosta. Varsinkin amerikkalaiset tuomarit pysyivät neuvotteluissa keskenään vastakkaisilla linjoilla.
Lopullisessa tuomiossa Dönitz tuomittiin syyttömäksi kohtaan yksi ja syylliseksi kohtiin kaksi ja kolme.
Tuomioistuimen päätöksessä ilmoitettiin ettei tuomio aiheudu sukellussotaa koskevien kansainvälisten määräysten rikkomisesta. Tuomittavana pidettiin sitä, että Dönitz oli ollut tietoinen komennosta, joka ei kuulunut merisodan piiriin sekä siitä, että keskitysleirivankeja käytettiin töissä laivaveistämöillä. Hänet tuomittiin vankeuteen kymmeneksi vuodeksi.
posted by Tris at 5:25 AM
5 Comments:
Tietääköhän tämän blogin kirjoittaja aiheestaan paljoakaan? Teksti on meinaan lainattua, ei itse kirjoitettua monista lähteistä koottua analyysia.
Copy/pasteen verrattuna olisi huomattavasti mukavampaa lukea siis itse tehtyä tekstiä ja ajatuksia.
Omasta mielestäni Nurnberg oli hieno oivallus ja on toiminut mallina myöhemmille sotaoikeusprosesseille.
Tärkeitä pointteja, jotka on syytä pitää mielessä Nurnbergistä keskusteltaessa:
Heikkoutena mainittakoon, että kun oikeudenkäynnin piti alunperin koskea kaikkia sodassa tehtyjä rikoksia jouduttiin sitä rajaamaan, koska muuten venäläiset olisivat itse myös joutuneet syytettyjen penkille vastaamaan hyökkäyksestä Puolaan ja Suomeen.
Sotaoikeustribunaalin toimintamalli ei ollut mitenkään selviö vaan kehitettiin nimenomaan Nurnbergia varten. Muita ehdotuksia oli esim. Brittihallituksen "ampumislistat", joissa kiinnisaadut natsijohtajat oltaisiin ammuttu sitä mukaa kun on pystytty varmasti identifioimaan kuka on kyseessä. Venäjä ja USA kuitenkin vastustivat tätä.
Rangaistusten antaminen oli toinen dilemma. Päätettiin toteuttaa angloamerikkalaista oikeutta, jossa syyttäjän on näytettävä toteen syyllisyys.
Viime hetkillä peruttiin ehdotus, jolla oli paljon kannatusta eli se, että syyllisyyden käytyä ilmi, tuomion kovuus perustuisi SS tai muuhun arvoasteikkoon eli mitä korkeampi sitä kovempi tuomio. Tämän peruuntuminen säästi mm. Dönitzin ja Speerin hengen.
Speerin toiminta yhteistyössä syyttäjien kanssa ja ainoana aidosti osoitettu katumus on yksi eniten keskustelua herättänyt aihe oikeudenkäynneissä.
Hänen kuolemantuomionsa puolesta puhuu yhä moni. Toisaalta oli Saksan kansan rusennetulle psyykelle tärkeää, että osoitettiin natsismista luopumisen ja katumuksen johtavan anteeksiantoon sekä uuteen mahdollisuuteen.
Varsin mielenkiintoiseen asiaan tämä blogi tarttuu, eikä kovin helppoon.
Nürnbergissähän tapahtui oikeuden irvailu, sillä mm. puolustusta oli kielletty viittaamasta voittajavaltojen aivan samanlaisiin tekoihin.
Myös saksalaisten ilmasotarikokset jäivät käsittelemättä, koska liittoutuneiden oma rötöstely tällä sektorilla oli niin räikeää.
Oikeutta ei siis tapahtunut, vaan pelkkää propagandaa.
Varsin mielenkiintoiseen asiaan tämä blogi tarttuu, eikä kovin helppoon.
Asia on ja ei ole helppo.
Natsimieliset helposti vetävät roolia, jossa oikeus oli muka huonoa, koska vain sodan pääsyyllisen rikoksia käsiteltiin.
Länsiliittoutuneet eivät sitäpaitsi syyllistyneet mihinkään sellaiseen mihin natsit syyllistyivät. Rikkomukset olivat enemmänkin huonon aineksen tekemiä kuin ylhäältä johdettua kansamurhaa.
Nürnbergissähän tapahtui oikeuden irvailu, sillä mm. puolustusta oli kielletty viittaamasta voittajavaltojen aivan samanlaisiin tekoihin.
Asioiden yksinkertaistamista. Ainoastaan siinä tapauksessa, että jonkin todistajan uskottavuuttaa mitataan voidaan vedota hänen tekoihinsa.
Kun tiedetään, että voittajavallat eivät olleet syytteessä käsiteltiin siis rikoksia, jotka olivat natsien tekemiä.
Kuka voi vakavalla naamalla väittää, että natsien laittaminen tuomiolle HEIDÄN rikoksistaan on oikeuden irvailua? Hehän saivat erittäin reilun oikeudenkäynnin teot ja olosuhteet huomioonottaen ja jopa vapauttavia tuomioita annettiin jos syyte jäi näyttämättä toteen.
Myös saksalaisten ilmasotarikokset jäivät käsittelemättä, koska liittoutuneiden oma rötöstely tällä sektorilla oli niin räikeää.
Saksan ilmasotarikoksista(kin) vastasi Luftwaffen pomo Göring. Nimenomaan hieno oivallus syytekohdista mahdollisti sen, että rikoksia käsiteltiin kokonaisuuksina eikä yksittäisinä tekoina. Määriteltiin vain, että onko syyllinen kohtaan ja jos oli niin sitten vasta syyllisyyden aste eli miten oli toiminut syyllistyessään rikokseen.
Oikeutta ei siis tapahtunut, vaan pelkkää propagandaa.
No siitä nyt ei ollut kyse. Täytyy ottaa huomioon, että NL:llää lukuunottamatta voittajavallat eivät olleet edes syyllisiä neljästä syytekohdasta kahteen ensimmäiseen ja tärkeimpään eli hyökkäyssodan aloittamiseen.
Oikeus myöskin aina seuraa voittajan miekkaa, joten kun Saksa vielä oli aggression aloittaja ei ollut hirveän epäreilua oikeudenkäynnit.
Neuvostoliiton rikokset toisessa maailmansodassa ja kylmän sodan aikana tai oikeastaan koko valtiohirviön olemassaoloaikana ovat tietty edelleen käsittelemättä, mutta se ei liity Nurnbergiin mitenkään.
Pitää palata ajassa vuoteen 1945 ja kysyä : Kuinkahan moni ihminen olisi silloin ollut valmis antamaan natsijohtajille oikeudenkäynnin, jossa heidän rikoksensa piti näyttää toteen tai he kävelisivät vapaina ulos?
Nurnbergin yksi suurimpia saavutuksia oli purkaa natsihallinnon rikokset paloiksi ja kertoa ne yksityiskohtaisesti kaikille. Myöhemmät tutkimukset ovat hämmästellen ihmetelleet kuinka kurantteihin päätelmiin silloiset tuomarit päätyivät, vaikka heillä ei myöhemmin ilmi tullutta tietoa edes ollut käytettävissä.
Esim. ne kuuluisat kuusi miljoonaa, jota pitkään pidettiin liioiteltuna neuvostopropagandan luomuksena kuitenkin viime vuosien erittäin tarkkojen ja tieteellisten tutkimustulosten perusteella huomattiin jo Nurnbergissä olleen oikein.
" Tietääköhän tämän blogin kirjoittaja aiheestaan paljoakaan? Teksti on meinaan lainattua, ei itse kirjoitettua monista lähteistä koottua analyysia."
Kirjoittaja ei todellakaan tiedä aiheestaan paljoa vaan kirjoittaja käyttää blogiaan oppimisvälineenä. Kirjoittaja sattuu olemaan laiska ja on huomannut oppivansa parhaiten kun joutuu prosessoimaan aineistoa jotain tarkoitusperää varten.
Pääsemme kyllä venäläisiin, anglosaksiseen oikeudenkäyntikäytäntöön ja Speeriinkin aikanaan sekä kaikkeen muuhun. Ensin käyn läpi yksilötuomiot järjestyksessä ja määritelmät neljälle syytekohdalle.
[url=http://sexrolikov.net.ua/tags/mobstar/]mobstar[/url] Смотри и дрочи : [url=http://sexrolikov.net.ua/tags/mobstar/]mobstar[/url] , это все смотри
Post a Comment
<< Home