Hans Frank

Frankin tapaus oli yksi selkeimmistä. Hän oli tyypillinen Hitlerin sätkynukke, joka liittyi puolueeseen varhain, yleni johtoportaaseen ja oli toteuttanut saamansa käskyt piittaamatta niiden epäinhimillisyydestä.

Alkuperäiseltä ammatiltaan Frank oli lakimies. Vuonna 1939 hän oli saanut Puolan kenraalikuvernöörin aseman ja oli siten osallinen puolanjuutalaisten joukkomurhaan. Liittoutuneet olivat tietoisia Frankin puuhista pitkään, mutta sotarikollislistalla hän oli kuukausia vain hypoteettisesti, koska luultiin että puolalaiset tekisivät hänestä selvää. Lopulta britit laittoivat Frankin pääsotarikollislistalleen ja amerikkalaiset seurasivat heitä.

Frank luovutti liittoutuneille päiväkirjan, joka oli todiste juutalaisten armottomasta teurastamisesta. Sittemmin hän kävi oikeudessa läpi erilaisia vaiheita välillä puolustellen itseään ja välillä tunnustaen asioita. Vuonna 1941 Frank oli saanut määräyksen että juutalaiset pitää tuhota eikä lähettää pois maasta. Puolassa asui vuodenvaihteessa 1941-42 3,5 miljoonaa juutalaista ja vuoden 1944 alussa enää satatuhatta. Frank puhui päiväkirjassaan juutalaisten tuhoamisesta itsestäänselvänä tosiasiana ("Emme voi ampua näitä 3,5 miljoonaa juutalaista emmekä voi myrkyttää heitä, mutta meidän pitää omaksua välineet jotka johtavat onnistuneeseen tuhoon" (..) "Meidän täytyy tuhota juutalaiset missä heidät näemmekin ja milloin se on vain mahdollista"). Myöhemmin kuitenkin väitti valallisessa todistuksessaan ettei ollut tiennyt juutalaisten tuhoamisesta.

Tuomareihin Frankin yritys välttää vastuu vierittämällä syy Gestapoon ja SS:n teki erittäin negatiivisen vaikutelman. Frankin väitteeseen, että hän oli harkinnut erota tehtävästään Biddle oli laittanut kommentin “Entä sitten?” ja kommenttiin, että hän oli vastustanut joitakin toimintoja Biddle lisäsi “Mutta toteutit ne kuitenkin!” . Frankia syytettiin kohdista yksi, kolme ja neljä. Myöhemmin amerikkalaiset tuomarit arvioivat, ettei ollut syytä tuomita Frankia salaliitosta aggressiivisen sodan luomiseksi, mutta hän ilmiselvästi oli syyllinen kohtiin kolme ja neljä. Frank tuomittiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja tuomittiin hirtettäväksi. Hirttotuomio toteutettiin 16.10.1945.

Linkki Frankin todistuslausuntoon

Karl Dönitz

Karl Dönitz

Dönitzin tapaus muodostui yhdeksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista. Dönitz ei ollut mukana Brittien sotarikollislistalla ja joutui Nürnbergiin syytetyksi vasta monien koukeroiden ja sattumien vuoksi. Hitler oli juuri ennen kuolemaansa nimennyt Dönitzin yhdeksi seuraajakseen. Amerikkalaiset kokivat, että hän kuuluu sotarikoslistalle perustuen merivoimille annettuun käskyyn, joka koski haaksirikkoutuneiden tappamista. Britit vastustivat päätöstä syyttää Dönitziä kuitenkin pitkään, koska heidän mielestään Saksan merivoimat olivat kaikenkaikkiaan sotineet siistiä sotaa. Epäröimiseen oli epäilemättä syynä myös se, etteivät britit halunneet yleiseen tietoon omia merisodassa suorittamiaan rikoksia. Englantilaiset joutuivat kuitenkin taipumaan ranskalaisten ja neuvostoliittolaisten omaksuessa amerikkalaisten asenteen.

Dönitziä syytettiin kohdista 1. Salaliitto aggressiivisen sodan luomiseksi, 2. Rikokset rauhaa vastaan ja
3. Sotarikokset.

Vakavin syytös Döniziä vastaan koski siis käskyä, jonka mukaan siviilialuksien haaksirikkoutuneet oli surmattava. Englannissa sotavankeudessa olleet sukellusveneiden päälliköt vannoivat, etteivät olleet saaneet tälläistä käskyä. Vain yhdessä tapauksessa sodan aikana saksalainen sukellusvene oli ampunut haaksirikkoisia. Liittoutuneet olivat tehneet vastaavaa saksalaisille haaksirikkoisille sekä Pohjanmerellä että Välimerellä.

Sodan alussa saksalaiset sukellusveneet olivat auttaneet haaksirikkoisia antamalla elintarvikkeita ja tuomalla pelastuslauttoja heidän läheisyyteensä. Laconian upotus muutti tilanteen (saksalaiset pelastivat yli 1200 vihollisen haaksirikkoutunutta ja operaation aikana amerikkalaiset alkoivat pommittaa apuatarjoavia sukellusveneitä) ja pelastustyöt kiellettiin.

Valallisista lausunnoista ja sotapäiväkirjoista kävi ilmi, että vuonna 1942 Hitler oli ehdottanut Dönizille ja Räderille vihollisten pelastusveneiden tuhoamista. Dönitz oli selittänyt tämän olevan vastoin merisodan moraalia ja pysyi samalla kannalla koko sodan ajan. Dönitz näyttäytyi tuomareille epäsympaattisena, kylmänä ja fanaattisena. Hänen vastustuksensa siviilien surmaamista kohtaan ei selvästikään johtunut humanitaarisista syistä, vaan oli enemmän periaatekysymys. Pääkysymykseksi nousi se oliko Dönitz itse syyllinen aggressiiviseen sodankäyntiin.

Sotarikos syyte liittyi merisodan jatkuessa annettujen hyökkäyskäskyjen tiukentamiseen. Puolustusasianajaja vetosi liittoutuneiden suorittamaan kauppalaivojen aseistukseen, joka oli siis laajentanut sodan koskemaan siviilialuksia. Liittoutuneet olivat samoin upottaneet tahallisesti saksalaisia siviilialuksia. Ristikuulustelussa syyttäjä toi esille raskauttavia asianhaaroja. Tämä koski orjatyövoiman käyttöä välillä 1/1943-6/1943. Dönitz oli ehdottanut, että 12000 keskitysleirivankia käytettäisiin töissä laivaveistämöillä.

Tuomio
Venäläiset tuomarit olivat valmiita pitämään Dönitziä syyllisenä kaikkiin kolmeen kohtaan. Ranskalaiset epäröivät näkemyksissään. Amerikkalaisista Parker piti Dönitzin laivojenupotuspolitiikkaa raskauttavana. Parker väitti Dönitzin sukellusveneiden "tuhonneen Lontoon sopimuksen". Ironista kyllä tässä hän ignoroi sen, että Japani oli noudattanut sopimusta kun taas Englanti ja USA olivat sitä rikkoneet itse. Englantilaiset halusivat tuomita Dönitzin syylliseksi kohtiin kaksi ja kolme. Amerikkalaisista Biddle sanoi suoraan "Saksalaiset sotivat paljon siistimpää merisotaa kuin me.". Oli selvää, ettei helppoa ratkaisua löytyisi tuomaristosta. Varsinkin amerikkalaiset tuomarit pysyivät neuvotteluissa keskenään vastakkaisilla linjoilla.

Lopullisessa tuomiossa Dönitz tuomittiin syyttömäksi kohtaan yksi ja syylliseksi kohtiin kaksi ja kolme.
Tuomioistuimen päätöksessä ilmoitettiin ettei tuomio aiheudu sukellussotaa koskevien kansainvälisten määräysten rikkomisesta. Tuomittavana pidettiin sitä, että Dönitz oli ollut tietoinen komennosta, joka ei kuulunut merisodan piiriin sekä siitä, että keskitysleirivankeja käytettiin töissä laivaveistämöillä. Hänet tuomittiin vankeuteen kymmeneksi vuodeksi.

Taustaa

Nürnbergin oikeudenkäynti (1945-46) oli ensimmäinen julkinen sotaoikeudenkäynti. Oikeudenkäynnissä sodan voittaneet valtiot (USA, Englanti, Ranska ja Neuvostoliitto) kokoontuivat tuomitsemaan natsirikolliset ja natsiorganisaatiot. Nürnbergin oli myös tarkoitus toimia ennakkotapauksena tulevissa kriiseissä.

Tässä blogissa käydään läpi ketkä olivat Nürnbergissä syytettyinä, mistä heitä syytettiin, mihin heidät todettiin syyllisiksi ja miksi sekä miettiä, mikä pitkäntähtäimen merkitys - jos mikään - Nürnbergillä oli. Toivon, että perehtymällä tähän aineistoon ja purkamalla sitä vähän kerrallaan blogissa, voisin samalla valaista Natsi-Saksan olemassaoloa ja todellisuutta itselleni ja ehkä joillekin toisillekin.

Syytetyt titteleineen:

Führerin seuraaja Martin Bormann (tuomittu poissaolevana)
Amiraali, laivastonkomentaja Karl Dönitz
Valloitetun Puolan kuvernööri-kenraali Hans Frank
Ulkomaanministeri Hans Frick
Valtakunnanpankin presidentti (1939) Walter Funk
Führerin seuraaja Rudolf Hess
Propagandaministeriön radiovastaava Hans Fritzsche
Valtakunnanmarsalkka Herman Göring
Asevoimien operaatiopäällikkö Alfred Jodl
Salaisen poliisin SD:n ja RSHA:n johtaja Ernst Kalten Brunner
Asevoimien johtaja Wilhelm Keitel
Ulkomaanasioiden ministeri Konstantin von Neurath
Kansleri Franz von Papen
Laivaston pääkomentaja (1928-1943) Erich Räder
Valtakunnan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop
Puolueen filosofi ja Itäisen valloitetun alueen valtakunnan ministeri Alfred Rosenberg
Työvoimasiirron päävastaava Fritz Sauckel
Ekonomiaministeri & Valtakunnanpankin johtaja Hjalmar Schacht
Hitler-nuorison johtaja Baldur von Schirack
Ase. ja sotaministeri Albert Speer
Itävallan valtakunnankuvernööri Arthur Seyss-Inquart
Der Stürmer- lehden perustaja Julius Streicher

Rikokset, joista syytettyjä syytettiin:

1. Salaliitto aggressiivisen sodan luomiseksi
2. Rikokset rauhaa vastaan
3. Sotarikokset
4. Rikokset ihmisyyttä vastaan

Tuomarit:

USA: Francis Biddle & John Parker
Englanti: Sir Geoffrey Lawrence & Norman Birkett
Ranska: Donnedieu de Vabres & Robert Falco
NL: I. T. Nikitchenko & A. F. Volchkov